Viiko mennyt viimeisestä tapaamisestamme. Viestit lentävät päivittäin ja saimme jo riidankin aikaiseksi. Sinä olit koko viikonlopun kotonasi ja minä toivoin sinun tulevan luokseni. Et tullut. Lähdin viettämään iltaa ystäväni kanssa,,, miespuolisen ystävän, Käytöksestäsi päätellen se ei sinua miellyttänyt vaikka itsekkin tiedät kyseisen henkilön ja tiedät että olemme vain ystäviä. Miksi sinulla on oikeus olla mustasukkainen mutta minulla ei??? Miltä minusta tuntuu kun sanot että sinun on pakko mennä kotiin vaikka siellä olo ei tunnu hyvältä??? Sinulla on vaihtoehto tulla tänne… Mutta mielummin menet paikkaan jossa on huono olla… En ymmärrä.
Viimeksi eilen sanoit että rakastat minua. Minäkin sinua <3 Haluaisin huutaa sen koko maailmalle mutta en voi puhua kuin yhdelle ystävälleni sinusta. Siksi kirjoitan tänne. Jospa joku lukisi. Joku joka tietää miltä minusta tuntuu.
Edelleen jaksan uskoa että joskus saamme olla yhdessä avoimesti mitään salaamatta. Voin ottaa sinua kädestä julkisilla paikoilla, suudella sinua missä ja milloin vain pelkäämättä että joku näkee. Se päivä ei ole vielä tänään.
Tämä kappale soi päässäni taukoamatta… The Rasmus: I´m a mess. Ja niinhän minä olenkin…
”Say you’ll stay
’cause it’s more than just an ordinary day
Before you go
There is something that you need to let me know
Before you leave
However cruel your answer is
Be honest, please
I’m waiting on my knees
Will you stand by me finally?
The day when we grow old
Would you fall asleep right next to me?
When my hands are cold”
Perjantai… Vasta sunnuntaina sain sinut viereeni ja maanantaina tiemme erkanivat ja nyt ikävä raastaa rintaa. Tänään on perjantai ja ihmiset rauhoittuvat rakkaidensa kanssa viikonlopun viettoon. Minä en. Kuuntelen surullisena kuinka kerrot että sinun on mentävä kotiin vaikka haluaisit olla luonani. Sisimmässäni tiedän että jos tarpeeksi haluaisit niin tulisit. Sydämeni ymmärtää sinua kun taas järkeni huutaa minulle: Kuinka tyhmä sinä olet??? Miksi uskot??? Miten voit rakastaa tuollaista miestä???
Hyvä kysymys johon en löydä vastausta. Ne pienenpienet hetket jotka saan viettää kanssasi, ne kaikki ovat tämän arvoisia…vai onko?
Sanoin tänään että haluan sinut ja aion myös saada. Vastasit: Minun on pakko saada sinut!
Mikset sitten tule hakemaan??? Täällä minä odotan!!!
Kaltaiselleni naiselle löytyy niin vihaajia kuin ymmärtäviä kohtalotovereita. Ei, en todellakaan koskaan suunnitellut ryhtyväni toiseksi naiseksi. Olen aina itse halveksinut ihmisiä jotka varattuihin koskevat ja nyt olen itse sellainen. Mitä oikein tapahtui? Rakastuin uudelleen. Mieheen jonka kanssa minulla on yhteinen historia ja häät joita ei koskaan tullut. Mieheen joka on elämäni suuri rakkaus. Mieheen jota lapseni rakastavat.
Tällä kertaa kaikki on vaan toisin. Hän on varattu. Silti hän rakastaa minua. Tai niin hän ainakin sanoo ja minä uskon häntä. Minä uskon, koska minä rakastan. Yhdessä viettämämme aika on täydellistä. Nauramme, suutelemme ja välillä olemme vain hiljaa nauttien toistemme läheisyydestä. Silloin ei sanoja tarvita.
Aina ei ole ollut näin. Aikaisemman eromme jälkeen (2012) olemme pysyneet ystävinä. Jakaneet hyvät ja pahat päivät puhelimitse, lähinnä viestein. Viikko sitten kaikki muuttui… Kumpikin myönsi tunteensa toisiaan kohtaan. Jälkeenpäin mietin, että ei sen niin pitänyt mennä. Niin se meni enkä hetkeäkään kadu.
Aloitin blogin kirjoittamisen purkaakseni tunteita, mutta myös kohtalotovereilleni. Tiedän kuinka vaikeaa on elää tunteidensa kanssa, tunteiden joita ei saisi ääneen sanoa.
Tästä alkakoon tarinani toisena naisena…
